Olen taas kotonakotona, taas yksi viikko (vähän alle neljä päivää) Jyväskylässä takana ja hyvä niin, ei sillä, kivaahan sielläkin oli, sanoisinko että opintopisteitä ja huh ne kurssit jotka ovat loppuneet ja tentit jotka ovat takana. Ja on ollut kivoja ihmisiä, mietin olenko nykyään jotenkin varautuneempi kuin olin vaikka pari vuotta sitten, mutta tuntuu että pidän aika paljon itselläni ja on hankala haluta antaa toisille mitään itsestäni, paitsi ehkä se tyttö joka nyt sattuu käymään yliopistolla luennoilla, mutta toisaalta en edes aina tiedä miten yhdistäisin sen tytön itseeni, saati sitten että löytäisin sen itseni muita varten. Tai että tahtoisin tehdä sen. Mutta aika toimii, en osaa hahmottaa uusia kavereita ihan sillä tavalla että kuka on kivoin ja kuka ei ole kivoin ja kenen seurassa viihdyn paremmin ja kenen huonommin, tai välttämättä en edes osaa sanoa nimiltä niitä ihmisiä joita olen alkanut ajatella kavereina sen lisäksi että ovat koulukavereita (mitä yliopistossa on? yliopistokavereita) - - - mutta viihdyn. En osaa välttämättä määritellä myöskään miksi, kai se liittyy jotenkin siihen että saa opiskella juttuja jotka ovat joskus tosi kiinnostavia ja joskus niin turhia että niiden opiskelu on tosi rentouttavaa, kämppään jossa on mukavaa olla ja saada vähän tilaa perheeltä ja tehdä omia juttuja, siihen miten ympärillä on koko ajan ihmisiä joita ei tunne, siihen että ympärillä alkaa olla useammin ja useammin ihmisiä joita moikkaa ja että voi jutella melkein kenen tahansa puolitutun kanssa jos sattuu törmäämään kirjastossa. Ja ah kirjasto!

Sitten on kuitenkin myös kotiin palaaminen. Tulin taas tänään, söin ja luin The Hostia eteenpäin ja sitten soitin puoli kymmenestä puoli kahteentoista rumpuja ja ah ne. En ymmärrä, en edes oikein muista miksi valitsin rummut alun perin, oli bändisoitininnostus ja halusin ruveta soittamaan jotain muutakin kuin pianoa ja mietin rumpujen ja kitaran väliltä, mutta rummut veti jostain syystä pitemmän korren. Ehkä siksi että niitä ei tarvinnut virittää, tai että luulin ettei niitä tarvitse virittää..... ja kesti vuosia innostua todella, mutta nyt tuntuu että se on uponnut niin luihin ja ytimiin, olen löytänyt harrastuksen joka sekä vie että antaa elämän jos niin dramaattisesti haluaa sanoa. En edes tiedä mikä siinä on niin hienoa, ehkä esimerkiksi se että kun sitä on tehnyt niin paljon niin väsyneenä ihan pelkällä sisulla, pakko treenata, että se alkaa olla luontevaa - en jaksaisi mutta istun rumpujen taakse ja alan soittaa ja kaikki loksahtelee paikalleen, se on luonnollista, se on sitä mitä ruumiilla pitää tehdä. Ja sen takia pitää olla sopivasti lihaksia pitämässä kaikki paikat mahdollisimman kunnossa, sen takia pitää olla hyvä yleiskunto, kaiken täytyy toimia jotta raajat pystyvät tekemään mitä tahdon, ja nautin kyllä siitäkin miten kaikkea mahdollista mekaanista toimintaa täytyy treenata ja treenata jotta se syöpyy lihasmuistiin. Ja siis pidän totta kai myös rumpujen osuudesta bändistä, lavoista joilla on erikseen koroke rummuille, siitä että rumpali kuulee aina itsensä, siitä että rummuilla voi sekoittaa koko jutun jos ei osaa, siitä että on se joka aloittaa ja pitää langat käsissä, mutta siis ah ja voih, en tiedä, nautin myös siitä miten lihakset toimivat ja raajat ja koordinaatio toimivat ja vauhti voi kiihtyä mutta vaikka tekniikka joskus luisuu se kuitenkin myös paranee, ja miten kyse on loppujen lopuksi treenaamisen määrästä, työstä ja intohimosta ja jaksamisesta ja sisusta, siitä että kun lopulta törmää kiviseinään, menee sen läpi.
Se oli siis siitä huimasta rakkaudesta.

aika ei kulu eikä vähene.

Se on valmiiiiiiisss!

51 262 sanaa, 92 sivua, onnellinen loppu. Uuu jee. Pisin originaaliteksti sitten vuoden 1999 kun olin 9-vuotias ja sain valmiiksi (ilmeisestikin) ensimmäisen luovan originaalitarinani ikinä. Toivottavasti olen kehittynyt vähän Tilli - poneista parhaimman jälkeen, mutta en kyllä menisi vannomaan.

On kyllä joka tapauksessa hienoa. Seuraavaksi vois vaikka nukkua.

bändi

Viikko on ollut jotenkin kumman opiskelu- ja urheilukeskeinen, nyt oon taas kotona ja sain viikontakaisesta keikasta paremmat kuvat muistitikulla ja AAAAAAH on niin kiva palata juurilleen.

Kirjoitin aamulla ennen kirjallisuuden harjoitusryhmää, sen jälkeen oli kapinallinen en takuulla kirjoita -olo ja niin ehkä tavallaan vieläkin. Teki enemmän mieli mennä kirjastoon opiskelemaan kuin kirjoittaa tarinaa eteenpäin, joten menin ja kirjoitin esseen, jonka viimeinen palautuspäivä on vasta ensi viikolla! Ja jos se puoliksi silmät kiinni tehty tutkimusesittely oli muka hyvä niin tuo on sitten helkkarin hyvä, paitsi etten ole varma onko se enää oikein kielitiedettä vai kielifilosofiaa tai ihan vaan filosofiaa, ja että saisinko olla niin pohtiva vai pitäisikö olla enemmän faktoja. Mutta se selviää sitten kun saan numeron.

Päivän paha: voiko syödä liikaa jogurttia, esimerkiksi 2 litraa 3 vuorokaudessa? En käsitä! Onko tämä enää edes ihan tervettä? Ei jogurtissa mitään pahaa mutta siinä ohella menevää mysliä ei ehkä tarvitsisi vetää niin paljon, ja lisäksi suurin osa suosikkijogurteista sisältää makeutusaineita, enkä nyt välttämättä haluaisi vetää niitä ihan tällä tahdilla. Tai sitten siirryn vaan pysyvästi Valio A+ rasvattomaan luonnojogurttiin, kunnes sitä tulee korvistakin ulos ja olen vararikossa.

Oon jo nyt innoissani lauantaiaamun bänditreeneistä. Toisaalta tuntuu ahdistavalta jos pääsisikin opiskelemaan musiikkia jonnekin muualle kuin Jyväskylään, koska tavallaan yliopisto on kuitenkin niin kauhean kiva harrastus. Ajattelin koettaa joulukuun alussa filosofian johdantoa kirjatenttinä, se kirja itse on tähän mennessä ainakin ollut erittäin ymmärrettävä. Periaatteessa oon sitä mieltä, että paras opiskelukeino mulle on istua kuuntelemassa opetusta, koska sillä tavalla vaan sisäistän asiat parhaiten, itse jostain kirjasta omaksuminen on hankalampaa, mutta jos kirjatenteistä ei muodostu ongelmaa niin sittenhän vois tenttiä myös elämänkatsomustiedon perusopintoja niin pitkälle kuin pääsee...

Olen Jyväskylässä, vähän kaipaan takaisin, samalla vapauttavaa ja turhauttavaa jättää musiikin harrastaminen moneksi päiväksi ollakseen täällä. Pitäisi saada jotain musiikkihommia tännekin mutten oikein tiedä miten. Keikanjälkeinen hyvä fiilis jatkuu, seuraava on onneksi kahden viikon päästä joten apatiaan vaipuminen ei tunnu todennäköiseltä. Ja sitten joululoma ja treeniä ja ehkä äänittämistä!

Kaipaan paria ihanaa ihmistä mutta hyvällä tavalla. Hämmästyttävää ja hämmästyttävän ihanaa sellainen tykkääminen, jossa ei ole yhtään katkeruutta.

On se kumma miten helposti (tai "helposti") ihminen leimaantuu: sanoin eilen isälle, että sanoin tentistä kolmosen, ja se kysyi onko se paras. Joo ei, mutta se on se ensimmäinen jota ei opettajan mielestä tarvitse mennä uusimaan, ja ei kyllä suomen kielen fonologinen rakennekaan ole ihan parasta. En oikein vieläkään edes ihan tajua, mitä se tarkoittaa. Onneksi nyt mennään lausejuttuihin, ne tuntuu olennaisemmilta ja kiehtovammilta!

Toisekseen sain filosofian historia ykkösestä vitosen ja jeeeeee! Varsinkin kun tuntuu että pitää vetää filosofian perusopinnut hyvin, että on paremmat mahdollisuudet saada sivuaineoikeudet, paitsi että oikeasti varmaan haen siinä normaalissa haussa eli ei silläkään ois väliä. Mutta no. On kuitenkin kivaa.

Illalla kirjoitin, 29 000 / 50 000 ja olo on hyvä, välillä jopa luisti sillä tavalla sen kummemmin ajattelematta. Sitten luin Paulo Coelhon kirjan Veronika päättää kuolla ja se oli erittäin hyvä, lukeminen kesti kyllä liian pitkään mutta onneksi tänään on koulua vasta kahdeltatoista niin että sain nukkua ihan rauhassa ja käydä sitten ostamassa maitoa että sain maitokahvia. Ja kirjasta tuli yltiöfilosofinen tai jopa jossain määrin optimistinen olo josta kirjoitin paperipäiväkirjaan yöllä, mutta aamulla sitten jo ajattelinkin tämän illan soundcheckiä ja huomisen keikkaa ja soittamista ja omia rakkaita rumpujani ja myös käytännön asioita niin kuin kirjallisuuden harjoitusryhmää tänään ja runomittaa ja Odysseian lukemista ja kivoja opiskelukavereita. Mutta siis pääajatus taisi olla se, joko kirjassa tai omassa päässäni, että

on vaan pakko uskaltaa, vaikka pelkää

tai että on mahdollista uskaltaa, vaikka pelkää. Ja mun ihmiskäsitys on ehkä jossain määrin eksistentialistinen mutta ei sitten kuitenkaan, näen joo ihmisen heitettynä maailmaan mutta ei ehkä tarkoituksettomana vaan tavallaan uhrina, mutta siitä huolimatta iski (joskus puoli kahden aikaan) kummallinen optimismi, että ehkä elämästä voi nauttia vaikka lähtökohta ei olisikaan muuttunut. Tai jotain. En nyt enää oikein muista.

Jos kirjoittaisin vielä vaikka tunnin tässä ennen koulua!

Hieno mies, te sanotte. Minä näen vain oman ihanteensa näyttelijän.
- Friedrich Nietzsche


Ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa mitään hienojen lausahdusten perään, pilaan koko tarkoituksen! Mutta kyllä sitä joskus miettii että minkä takia tekee asioita, siksi että haluaa vai siksi että haluaa nähdä itsensä sellaisena ihmisenä joka haluaa tehdä juuri niitä asioita, ja onko sillä sitten loppujen lopuksi niin paljon väliä. Vähän niin kuin altruismi ja egoismi, ehkä ihminen ei teekään loppujen lopuksi yhtään mitään kenenkään toisen kuin itsensä eteen, ehkä vilpitön toisten auttaminenkin perimmiltään kohdistuu ihmiseen itseensä, ja onko sillä sitten mitään merkitystä, muuttaako se muka auttamista tai rakastamista yhtään vähemmän aidoksi.

Päivän ohjelmassa on ollut yliopistoa, reilut 2 tuntia Johdatuksen kasvatustieteisiin lukemista yliopiston kirjastossa (hurjan ahkeraa!), semmoisen kummallisen patjanpalan naputtelua rumpukapuloilla ja nyt sitten NaNoilua ensimmäistä kertaa perjantaiaamun jälkeen. Pääsin jo onneksi taas vähän kirjoittamisen makuun, tuntuu hurjalta kun sitä ei ole tehnyt niin moneen päivään.

Ulkona on lunta ja mielettömän nättiä! Stressaan keikoista, tuntuu että joku saa ihan takuulla lintuinfluenssan ei kun sikainfluessan tai mikä se on ennen perjantaita. Tai onnistun aiheuttamaan jotain kauheaa draamaa. Äääh. Ja tajusin että jos aion hakea muihinkin konservatorioihin kuin Jyväskylään, mun täytyy käydä niidenkin pääsykokeissa ja siis ei siinä mitään mutta muistin äkkiä elävästi miten ahdistavaa se on :D

Pliis kunpa korvissa ei soisi tänään. Pitäisi tunkea tulpat bänditreeneissä syvemmälle päähän, rumpuja soittaessa mulla kyllä on aina ne traktorikuulosuojaimet eli sitäkään ei oikein voi syyttää. Tietysti pelkään että tällaisten musiikintäyteisten viikonloppujen humina jää pysyväksi.

Mietin semmoistakin kuin ensi vuosi, mitä sitä tekisi elämällään tai seuraavilla vuosillaan tai edes sillä ihan seuraavalla, ja olisihan sitä musiikin toisen asteen ammatillista koulutusta muissakin kaupungeissa kuin Jyväskylässä, vaikka Kuopio tai Kokkola tai Oulu. Ja voishan yliopistolle sitten palata. Ja jos olisi jossain Kuopiossa esimerkiksi, voisi vaikka joka toinen viikonloppu tulla tänne soittamaan täkäläisten bändien kanssa.

Niin ja se
imagine what you would do if you knew you couldn't fail

silloin viime keväänä, kun ihastuin siihen, tulkitsin sen kutakuinkin niin että ah ja voi, miten paljon olisikaan sellaisia asioita joita tekisi jos tietäisi ettei voi epäonnistua, ja ehkä itsetutkiskelun ynnä muun kannalta.

Olen ehkä vähän muuttunut taas, kummallista, en tiedä edes missä välissä se on tapahtunut; ehkä jossain sen jälkeen kun aloitin musiikkiopistolla tai kun hain konsalle ja en päässyt sisään ja kun pääsin osittain pois kotikaupungista ja tutuista piireistä. Ja kummallista, ei ole mitenkään konkreettista mutta alkaa näkyä asioissa joita teen ja päätöksissä joita en vielä tee.

Ja siinä, että nyt imagine what you would do if you knew you couldn't fail alkaa tarkoittaa mun mielestä että kaiken voi tehdä, ihan hyvin saattaa mennä pieleen ja perseelleen mutta se on parempi vaihtoehto kuin uskoa ettei pysty ja jättää tekemättä. En mä kaikkeen tietenkään sovella tätä, mutta en ehkä niin paljon enää usko omiin rajoihini.

Hain lukemaan suomea sillä periaatteella, että se oli ihan kiva vaihtoehto ja ehkä silläkin. että tiesin pystyväni. Nyt tuntuu, että se vaan ei yksinkertaisesti riitä, vaikka siinä ei mitään vikaa olisikaan. Mun vaan täytyy saada yrittää tehdä jotain josta en tiedä, pystynkö. Hurja nuoruuden hullu optimismi, alan tajuta että ne rajat jotka kuvittelin niin tiukiksi ja ehdottomiksi, siis käytännössä lahjakkuuden puute, ei olekaan mitenkään tiukkoja tai ehdottomia. Olen tehnyt juttuja joista ajattelin että ne vaan ovat mulle mahdottomia, lahjakkuus ei riitä, ja nyt alkaa tuntua ettei voi enää tyytyä siihen että kuvittelee saavuttaneensa kaiken, pakko mennä eteenpäin ja vetää niin kauan kunnes oikeasti on hakannut päätään tiiliseinään ja voi lopettaa. Ettei enää kuvittelisi että siinä on seinä kunnes on huomannut kävelleensä suoraan sen läpi.

Ja se on tietysti hienoa, että loppujen lopuksi esimerkiksi musiikissa mennään hyvin pitkälti tahdolla eikä lahjoilla, ja siis ihan puhtaalla työllä.

Outoa että menin opiskelemaan alaa josta en enää ole yhtään varma enkä mistään muustakaan fiksuista asioista, mutta tiedän kyllä mitä haluan: edelleen sen tiiliseinän läpi.

Olen kotonakotona, tuntuu että täällä on ehkä jopa vähän vaikeampi kirjoittaa, koska täällä kotona ollessa on enemmän kaikkea tekemistä ja virikkeitä ja ihmisiä kuin Jyväskylässä kotoa ollessa. Siellä kotona oleminen tarkoitti tosiaan lähinnä nanoilua. Ja vähän ahdistaa jo viikonlopun tiukat aikataulut, huomiset orkesteritreenit ja lauantain orkesteri- ja bänditreenit ja sunnuntaina ilmeisesti kahdet bänditreenit. Plus oma treenaaminen. Plus opiskelu. Plus kirjoittaminen. Plus vapaa-aika. Mutta oli ihan äärettömän kiva kirjallisuuden harjoitusryhmä tänään ja no, eihän tässä. Soitin hauskaa fillijuttua rummuilla ja nautin siitä miten tekniikka on paranut hurjasti siitä mitä se joskus oli, saisi parantua jatkossakin.

Ja haaveilen uusista tarinoista, tuntuu uskomattomalta että pystyy kirjoittamaan originaalia näinkin pitkästi, sellaiselta kuin avaisi uuden oven ja sitten siellä olisikin ohooo kokonainen maailma. Erittäin mielenkiintoinen maailma. Haluaisin kirjoittaa jotain vähän vähemmän nuorille suunnattua (tai kun tämä menisi ehkä jotain 13-17-vuotiaille eli aika nuorille) ja vähän vakavampaa, haluaisin sekoittaa filosofiaa ja historiaa ja fantasiaa ja hahmotulkintaa.

Kunpa vain tulisin toimeen patarumpujen kanssa!

Sain ekasta tentistä nelosen! Jeeee!

Ja onpa raukea olo, olin puoli kymmenestä puoli kahdeksaan asti menossa ja viimeisimmäksi tanssimassa ja latinobicissä ja raukeaa. Nyt pitäisi kai avata OpenOffice Writer ja ruveta kirjoittamaan. Hmmm.

NaNossa on tällä hetkellä 7448 sanaa, olen aika tyytyväinen ja on kivaa. Kirjoittaminen tuntuu mukavalta ja se on ihan ihmeellistä sikäli, että en tosissaan ole kirjoittanut mitään pitempää originaalia (valmiiksi asti) sen jälkeen, kun olin 11. Nyt on hyvä fiilis, sellainen että tästä voi oikeasti tulla se 50 000 sanaa ja vähän ylikin ja tämän voi oikeasti saada valmiiksi ja voi että!

Muutenkin on ollut ihan kiva päivä. Jyväskylässä elämisessä mättää lähinnä ihmisten puute: yliopistolta on paljohkosti tuttuja, lähinnä suomenopiskelijoissa ja jokunen kirjallisuuden opiskelija ehkä, mutta semmoisia joita voisi ehkä jopa kutsua kavereiksi on vain muutama. Ja kaipaan lisää. En mitenkään akuutisti, tykkään siitä että suurimpaan osaan viime vuosien ystävistä on hyvät välit ja ehkä sitä osaa arvostaakin, mutta silti välillä vähän narisee jossain kun on niin itsekseenkulkeva olo. Itsenäinen ja yksinäisen välimuoto, ei paha mutta ei myöskään sellainen olotila, jota jaksaisi luultavasti kovin pitkään. Haluaisin soluttautua vähän eri porukoihin, naurattaa että teen eri aineiden opiskelijoista stereotypioita mutta niin vaan käy :D Mietin tänään myös sitä että suhtautuisinko suomen opiskeluun muutenkin positiivisemmin ja toivekkaammin, jos tuntisin sopeutuneeni porukkaan paremmin tai edes kunnolla jossain määrin, ja toisaalta voisi kyllä miettiä viihtyisinkö yhteisössä jos tuntisin olevani oikealla paikalla opiskelussa. En osaa kuvitella itseäni tekemässä mitään oikeaa työtä, viihdyn filosofian luennoilla ja haluaisin soittaa rumpuja ja olla mahdollisimman hyvä ja keikkailla paljon ja tehdä levyn ja niin edelleen.

Ai niin! Lisäsin myös NaNo:n sivujen romaani-infokohtaan pienen pätkän, jee. Nimeä ei tietenkään vielä ole mutta väliäkö tuolla. Odottelen semmoista josta oikeasti tykkään.

Filosofian tentti takana, mökkiperjantai ja NaNo ja kaksi keikkaa kahdella bändillä ja orkesterijutut edessä!

mietin minne ikävä menee kun se menee, ja milloin se ylipäänsä menee ja milloin on vain häipynyt näkyvistä; onko se vain sitä kun välittäminen väsyy, jääkö ikävä kyydistä ja tippuu eiliseen ja jossain vaiheessa eilinen on niin kaukana ettei se enää vaikuta, vai häviääkö se oikeasti kokonaan

Jee osasin kirjoittaa tiivistelmän! Sain nelosen (pitää vielä vähän opetella siihen ettei arvostelu taida enää olla 4-10) ja oli kuulemma tärkeät asiat ja plaa plaa vaikka palautta olikin vähän hankala lukea, kun en muista enää mistä se artikkeli kertoi tai mitä itse kirjoitin siitä. Mutta jee!

Uusi opetusperiodi tai mitä ne on alkoi, uudet filosofiankurssit! tai toinen alkaa vasta ensi viikolla ja keskiviikkona ois antiikin filosofian historian tentti mutta no, olen lukenut ihan järjettömästi kaikkea oheisjuttua koska nyt vaan sattuu kiinnostamaan (huolestuttavaa että epävirallisessa sivuaineessa lukee yhtä kurssia varten nelisen sataa sivua ylimääräistä ja pääaineessa tekee sen mitä on pakko viimeisenä iltana mahdollisimman nopealla tekniikalla) ja no joo. Haluaisin lisää filosofian kursseja mutta ne menevät päällekäin suomen kurssien kansa. Toisaalta voisi miettiä minkä takia edes tuntuu että haluaa käydä ne suomen perusopinnot nyt tänä vuonna kaikki pois alta jos kerran joka tapauksessa suunnittelee hyvin vakavasti vaihtavansa pääainetta tai no. Mutta sitten ois ainakin suomen opintojen alku kunnossa niin siitä olisi ehkä helpompi suorittaa eteenpäin vähän joustavammassa aikataulussa.

Tuttu ongelma: haluaisin opiskella kaikkea, vaikka niin että olisin tohtori filosofiasta ja maisteri uskontotieteestä ja suomen kielestä ja sitten aineopinnot psykasta ja kirjallisuudesta, sillä tavalla oisi pätevyys olla äikänopettaja tai ussan- ja filosofian ja psykan opettaja tai filosofian yliopistotyyppi tai filosofian tutkija. Ja sitten ois kiva opiskella luovaa kirjoittamista, ehkä jopa ulkomailla (paitsi että pitäisi kaiketi kirjoittaa englanniksi ja sisäänpääsy voisi olla aika hankalaa). Ai niin, ja sitä musiikkia. Esim. siellä konsalla ensi vuonna. Saa nähdä. Se näyttää niin kivalta kun se ohi kävelee pimeänä iltana liikunnan laitokselta kauppaan.

Tänään vielä kasvatustieteen luento, sitten kotikotiin ja rumputunnille ja tänään illalla tai huomenaamulla takaisin. On mukavaa.

Huomenna on ensimmäinen tentti, hurjaa, en tiedä miten siihen pitäisi suhtautua, eikös niin että kaikki semmoinen materiaali mitä opettajat eivät ole pistäneet nettiin helposti näkyville on tentin kannalta epäolennaista, (no ei, ehkä katson muistiinpanoja aamulla). Liikunta tekeee mukavan raukeaksi ja rauhallisen hyväntuuliseksi. Kiinnostaisi opiskella mm. filosofiaa pääaineena, luovaa kirjoittamista Suomessa tai ehkä jopa ulkomailla, uskontotiedettä ja teologiaa ja folkloristiikkaa. Valitse siinä sitten elämä. Ai niin, kävelin konsan ohi ja se on niin kaunis (keltainen ja ruma) ja voisihan sinne aina hakea, peruisi sitten jos ei haluaisikaan ja sattuisi pääsemään, tai pitäisi välivuoden yliopistosta, tai jättäisi suomen opiskelun vuodeksi ja lukisi vain filosofiaa ja rumpujensoittoa, tai...

On ollut ihan kivaa, NaNo innostaa, haluaisin ehkä jo kirjoittamaan, pelkään parin hahmon persoonallisuuden puolesta, päähenkilö toivottavasti toimii ja yksi sivuhahmopoika on ihana aah ja lainasin kirjastosta mielenkiintoisen kirjan ajan filosofiasta, voisin nyt lukea vähän sitä. Perjantaina ois tentti mutta ehtiihän sitä huomennakin!